Elämä on vesi ja se kantaa

Kaipaan päiviä ilman aikatauluja. Sellaisia, jolloin saa notkua teemuki kourassa tuntikausia. Leikkiä kissojen kanssa, lukea kirjoja, katsoa luonto-ohjelmia ja kirjoitella. Toisaalta vapaapäivinä on kiva tehdä juttuja. On kiva mennä jonnekin. Nähdä ystäviä ja sukulaisia. Siivota tai pestä koiria. Kuulostaa yksinkertaiselta ja varmasti monelle itsestäänselvältä. Minulle kumpikin vaihtoehto tuottaa edelleen vaikeuksia.

Olin vuosia todella kuormittunut. Sen purkamisesta tämä blogikin sai alkunsa, kuten jo tiedätkin. Ennen minulla saattoi olla yksi täysi vapaapäivä kahdessa viikossa. Näinä harvoina vapaapäivinäkin oli aikatauluja tai sitten makasin kotona seinää tuijottaen. Tiedätkö, millaista on olla niin väsynyt, että kädenkin nostaminen vaatii ponnistuksia? Jos tiedät, niin halaus sinulle. Olemme samassa veneessä.

Monta vuotta pakotin itseäni tekemään asioita. Joita en oikeasti olisi jaksanut. Ne asiat olivat mukavia, ne tuottivat mielihyvää. Halusin pitää niitä elämässäni. Niitä oli vain liikaa. Ja palautumista liian vähän. Elin pyörteessä.

Avioeron jälkeen olin yhtäkkiä yksin vastuussa omasta taloudestani. Yrittäjänä liikunta-alalla. Tämä oli melkoinen yhdistelmä, kun on kaksi lasta huollettavana. Yhdentoista vuoden ajan olin aina viikonloppuisin töissä. Lapset mummilassa tai mummi meillä. Äitinä koin huonommuutta. Olihan äitinä olo unelmieni täyttymys. Silti olin jatkuvasti jossain toisaalla.

Koulutusviikonloput olivat niin intensiivisiä, että minulla kesti pari päivää päästä tolpilleni. Sitten tulikin jo seuraava. Stressi ja huoli lapsista, olinko heille riittävä. Toisaalta rakastin työtäni. Sain siitä valtavasti nautintoa ja onnistumisen tunteita. Viikolla valmensin yksilöasiakkaita ja hoidin opiskeluja.

Tykkäsin treenata. Se oli keino purkaa pahaa oloa ja saada hyviä fiiliksiä. Vedin kovia treenejä neljä viisi kertaa viikossa. Nukuin huonosti, lapset herättelivät, eläimet herättelivät. Lopulta kun kaikki muut nukkuivat, minä en osannut itse enää nukkua. Valtava möykky vatsassa. Kaikki ahdisti. Nukuin yöllä neljä tuntia pätkissä ja aamulla lähdin salille.

Opiskelin koko ajan jotain. Tiedonjanoni on aina ollut valtava. Mikään ei silti tahtonut pysyä päässäni. Luennoilla minun oli vaikea pysyä hereillä. Ostin kirjoja ja istuin niiden valtavien pinojen keskellä, mitä kotiini kertyi. Ei ollut aikaa lukea eikä oikein energiaakaan. Sain silti niistä tyydytystä. Tunsin viisauteni kasvavan. Sain tehtävät tehtyä ja valmistuin. Siirryin seuraavaan. Taas oli oltava rahaa maksaa. Joten töissä piti vain jaksaa.

Stressasin vatsallani. Ravinto ei imeytynyt kunnolla. Olin niin väsynyt, että hengittäminenkin oli vaikeaa. Ulospäin kaikki kehuivat, miten mahtava ja reipas ja aikaansaava olin. Minulla olikin kivaa muiden kanssa, siitä sain energiaa joka auttoi jaksamaan. Yksin suihkun lattialla mietin kuolemaa. Älä käsitä väärin, en halunnut kuolla. Olin vain jo niin väsynyt, etten tiennyt, miten elämä on mahdollista.

En kokenut itseäni masentuneeksi. Ihmettelin, miksi kaikki on niin vaikeaa. Jos olisin taloudellisesti pärjännyt ja sitä kautta voinut valita, olisin tehnyt tunnin töitä aamulla. Pari tuntia päivällä. Treenannut, ollut lasten kanssa. Hoitanut eläimiä. Tehnyt arkipäivän juttuja. Missä maailmassa sellainen on mahdollista..? En halunnut luopua itselleni kivoista asioista. Ne pitivät mieleni hengissä. En silti jaksanut niitä. Halusin vain olla rauhassa.

Lopulta minulla todettiin autoimmuunisairaus ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Itsekseni mietin, kuinka monta vuotta olin sitä jo oireillut. Ja myös sitä, kumpi tuli ensin. Kana vai muna. Parikymppisenä asuin vuoden hometalossa Hollannissa. Kotiin tultuani yleiskuntoni romahti. Sain oireita pidettyä kurissa tietyllä ruokavaliolla. Eron jälkeen aloin repsahdella niistä ruuista, millä olin siihen asti pärjännyt. Oloni alkoi hitaasti huonontua.

Tämä on sitä kuuluisaa jälkiviisautta. Kuinka paljon ravinto vaikuttaakaan hyvinvointiimme. Puhkesiko autoimmuunisairaus aikoinaan jo Hollannissa? Se onkin sitten toinen tarina. Toisaalta krooninen stressi, raskas liikunta, riittämätön uni ja imeytymätön ravinto ovat omiaan aiheuttamaan sairauksia …

Olen jo pitkään voinut paremmin. Oppinut kuuntelemaan kehoani paremmin. Olen vähentänyt treenejä. Nukun hyvin ja useimmiten keskeytyksettä. Kovat ponnistukseni opiskeluiden suhteen ovat tuottaneet tulosta. Olen unelmieni ammatissa haaveilemassani työpaikassa. Rakastan terapeuttina olemista. Keholle sopivat ruuat ja tyroksiini pitävät TSH- arvot matalalla.

Pitkään elin elämääni kuin pyörteessä. Vauhti on lakannut ja näen selkeämmin. Viimeisenä isona tekona oman hyvinvointini eteen oli lopettaa viikonlopputyöt ja kouluttaminen. Kipuilin sen päätöksen kanssa useamman vuoden. Mutta nyt huomaan, että se todellakin kannatti. Rahaa on vähemmän, mutta kyllä minä selviän.

Vieläkin minusta tuntuu vaikealta merkitä asioita kalenteriin vapaapäiville. Taustalla pyörivät ajatukset siitä, että mitä jos en jaksakaan? Mitä jos taas väsyn? On vaikea luottaa siihen, että on ok jättää asioita tekemättä. Myös niitä kivoja. Toisaalta olen huomannut, että kyllä minä jaksan, kunhan en liikaa ahnehdi. Aivoni onneksi edelleen varoittelevat minua siitä, että varmasti muistan levätä.

Yksi motto on ohjannut minua läpi elämän. Teini-ikäisestä asti. Tämä teksti luki yhdessä syntymäpäiväkortissa, jonka sain perheeltäni. Sama pieni kortti on edelleen jääkaapin ovessani.

”Elämä on vesi. Se kantaa niitä, jotka antautuvat sen kannettaviksi.”

Rakastan <3