Uusi vuosi, uudet kujeet?

Teitkö uuden vuoden lupauksia? Minä tein! Lupasin itselleni pitää parempaa huolta syömisistäni, jotta jaksaisin pitää hyvää huolta muustakin elämässäni. Se on ainoa konkreettinen lupaus, minkä tein. Tai no. On yksi toinenkin. Lupasin alkavani taas elää. Pitkästä aikaa, muutenkin kuin vain selviytyä.

Se ei oikeastaan ole lupaus, vaan kutkuttelevan kupliva tunne sisälläni. Minun ei tarvitse käyttää enää aikaani oman pahan oloni selvittämiseen, kehää kiertäen. Mitään näkemättä, ketään kohtaamatta. Olen pitänyt kaikkia liian pitkään loitolla. Väsymyksen vaipassa ei mikään tuntunut miltään ja sitä kesti aivan liian kauan.

Viime vuosi oli kuin pitkä ja hidas nousu syvästä kaivosta. Sen verran kovan nosteen sain loppua kohden aikaan, että vesi pärskäytti minut kokonaan ulos kaivosta. Nyt istun nurmikolla ja räpyttelen silmiäni. Mitäs mitäs, täällähän näkyy vaikka mitä.

Silmät ovat alkaneet tottua häikäisevään valoon ja veri kiertää suonissani koko ajan kiivaammin. Tiedän, mistä olen tulossa eikä minulla ole mitään halua palata sinne enää koskaan takaisin. Tiedän, mikä minut sinne vei ja olen tehnyt tarvittavia muutoksia. En koskaan halua enää vain selviytyä. Haluan olla läsnä. Tässä. Muutakin kuin kuollut kuori autopilotilla kulkien.

Viime vuoden selvittelin tietäni ulos päättyneestä parisuhteesta. Huomasin, että minulla oli itseni kanssa paljon selviteltävää. Käänsin katsettani pois vastaantulijoista, sulkeuduin ja jopa vähän vihasin. En ollut valmis kohtaamaan ketään, ehkä enää koskaan. Mikään ei tuntunut miltään ja se tuntui oikeastaan hyvältä. Nyt olen varoen alkanut tunnustella, että ehkä sittenkin. Vielä saattaisin. Ei ole kiirettä, olen hyvässä paikassa itseni kanssa myös ihan näin. Ihanalta on kuitenkin alkanut tuntua ajatus pitää jotain toista vielä kädestä kiinni ja olla lähekkäin.

Viime vuonna selvisin isosta muutoksesta työrintamalla. Oven sulkeminen oli pelottava asia elämässäni, mutta selvisin siitä. Ja sain tilalle uutta ja ihanaa, lupaavaa ja nostattavaa. Tämän läpikäyminen oli kuin olisin kuorinut karhealla hiekkapaperilla koko kehon nahan irti. Prosessi oli kivuliasta, mutta uusi iho tarvitsi sitä päästäkseen esiin ja kukoistaakseen. Tässä se nyt on. Auringossa. Näetkö? Pieniä riekaleita vanhasta ihosta on kiinni vielä paikoitellen, mutta pikku hiljaa nekin irtoilevat. Rapsuttelen loppuja hellästi irti sormenpäilläni.

Viime vuonna sain paljon uusia ystäviä. Kohtasin ihmisiä, joilla on ollut valtava vaikutus lopulliseen toipumiseeni. Uupumuksestani huolimatta olen aina saanut virtaa ja voimaa sosiaalisista tilanteista. Ei ole mitään parempaa, kuin katsoa silmiin ja halata. Nauraa ja jutella. Ihmiset antavat elämälleni merkitystä. Tarvitsen paljon tilaa ja aikaa olla yksin. Mutta yksinäinen – sitä en koskaan ole ollut. Erityiskiitos Alex, Kirsi, Karoliina, Aki, Veera, Julia, Janika, Minna ja Matti. Te olette ❤️

En tiedä, mitä vuosikausien raudanpuute on tehnyt keholleni. Ennen kaikkea aivoilleni. Tuntuu kuitenkin, että olen saanut uuden mahdollisuuden tähän elämään. Enkä aio antaa sen lipua sormieni läpi enää turhaan.

Minä olen tässä. Lihaa ja verta. Sisälläni helmeilevät kaikki maailman tunteet. Tiedän kuka olen ja mistä tulin. Tulevaisuus näyttää, mihin olen menossa.

Ostin uuden vuoden kunniaksi luistimet. En ole ollut jäällä teinivuosien jälkeen. Taisin tehdä vielä yhden lupauksen; lakata pelkäämästä. Tai ainakin vähentää. Haluan lähteä merelle luistelemaan. Siitä olen haaveillut monta vuotta.

Menetettyä en saa kiinni, mutta lujaa aion mennä. Vauhdista nauttien. Väsyessä voin istahtaa ja kuunnella hengitystäni. Olla vaan. Onnellinen.

📸 Kansikuva (vielä raakakuva) by Vilma Töyräs