Onko kiire todellista?

Takana on taas melkoisen vilkas päivä. Minulle hyvin tyypillinen. Nyt illalla, puoli kahdeksalta, on ensimmäinen hetki aamun jälkeen, kun istun ajatusten kanssa yksin ja rauhassa. Olen hoitanut lapset ja työt ja eläimet. Laittanut ruokaa, juossut kaupoissa. Istunut asiakkaiden kanssa terapiavastaanotolla, teinin kanssa parturissa. Lenkillä koirien kanssa en tainnut ehtiä ihastella luonnon tuoksuja ja värejä. Oli kiire kotiin, jotain piti tapahtua.

Ruuhkavuosissa en joka päivä ehdi kunnolla pysähtyä. Heittää aikatauluja hiiteen ja rauhoittua. Joskus se ketuttaa ja potuttaa ja harmittaa. Kun on kiire ja väsy eikä jaksaisi enää sekuntiakaan. Kun illalla huomaan että olen syönyt viimeksi aamulla. Kun hommat ei mene niin kuin olen suunnitellut. Tuntuu että koko maailma kiukuttelee ympärillä.

Niissä hetkissä mieli viulunkireänä yritän muistaa hengitellä. Kietoa kädet ympärilleni ja lohdutella. Tarjota turvaa ja ottaa itseäni kädestä. Päivään on tärkeää saada mikrotaukoja. To do -lista ei katoa minnekään. Ne samat asiat ovat siellä edelleen. Rauhoittuessa kiireen tunto katoaa ja on helpompi ottaa yksi asia kerrallaan.

Elämä on valintoja. Jatkuvana nauhana kulkevia valintoja, jotka lyö tuulilasiin repeatilla. Toiset toivottuja. Toiset vahinkoja. Jotkut valinnat tehdään pakon edessä. Joskus on helpompaa olla valitsematta. Sekin on omanlaisensa valinta. Elämä on ennen kaikkea kaikkia niitä tärkeitä valintoja, jotka täyttävät jokaisen sopukan rakkaudella eikä niitä vaihtaisi mihinkään. Edes pakolla.