Psyykkinen hyvinvointi,  Terapia

Tuliko sulle paha mieli?

Ihminen ahdistuu, masentuu, uupuu, luovuttaa, häpeää ja voi huonosti silloin, kun omia tunteita on vaikea ymmärtää, kohdata ja läpielää. Miten se onnistuisikaan? Oletko sinä koskaan kuullut keski-ikäisestä ihmisestä, joka osaisi käsitellä omia tunteitaan muulla tavoin kuin loukkaantumalla, mököttämällä, häipymällä, suuttumalla, hyökkäämällä tai syyllistämällä? Tämä lempeällä huumorilla kirjoitettuna, osoittava sormi myös itseeni kohdistuen …

Minun lapsuudessani ei tunnekasvatuksesta juuri tiedetty. Tyttöjen oli oltava kilttejä ja kuuliaisia, poikien reippaita eikä itkeä saanut. Jos vaikeita tunteita osoitti kiukuttelemalla tai jopa suuttumalla, sai aikuisilta osakseen huutoa ja rangaistuksia. Lapsena (me nykypäivän keski-ikäiset) opittiin, että tietyllä tavalla käyttäytymällä saa kiitosta ja hyväksyntää. Hyvät koenumerot tai menestys liikuntalajeissa sai aikuiset hurraamaan. ”Tämä meidän tyttö/poika se on vaan aikamoinen, kyllä saa olla ylpeä.”

Ei mikään ihme, että nykypäivän keski-ikäisistä on kasvanut tunteidensa kanssa lukossa olevia ahdistuneita suorittajia. Kofeiinia kittaavia ikiliikkujia, jotka rimpuilevat kykenemättömyydesään sanoa kivoja sanoja – saati osata ottaa niitä vastaan. Kun kaikki tuntuu vaikealta ja tekisi mieli itkeä, keski-ikäinen lisää vaihdetta silmään ja katoaa paikalta.

Tällä viikolla nauhoitettiin podcast-jakso tunnetaidoista valloittavan Heli Mäkelän kanssa.

Kipein kysymys lienee, miten aikuisena opettaa tunnetaitoja omille lapsilleen? Oma tunteiden ahdistusmöykky saattaa arjen tilanteissa saada taantumaan lapsen tasolle. Kun lapsen käytös suututtaa ja ärsyttää ja tekee mieli rangaista sitä niin, että muistaapahan ensi kerralla. ”Oppiipahan olemaan”, kuten eräs poikani ystävän äiti minulle kerran viestitti omasta lapsestaan.

Miten me aikuiset opittaisiin olemaan? Mistä löytää myötätuntoa ja lempeyttä vihan ja suuttumuksen edessä? Ennen kaikkea itseämme kohtaan? Kun ei ymmärrystä tunteilleen välttämättä ole mistään koskaan saanut. Jos joku joskus vahingossa jotain kivaa palautetta itsestä olisikin antanut, se on äkkiä dissattu ja mitätöity. Sitä ”Vittuiletsä?” – kategoriaa tai ”Äh, höpö höpö”. Mitäs minä nyt, enhän minä. Miten ottaa hyvää palautetta vastaan toiselta, jos uskoo itsestään aivan päinvastaista?

Saattaisivatko vastaukset löytyä itsestä..? Jostain sieltä sydämen ja navan väliltä. Kaikki ne inhimilliset tunteet ja toiveet, joiden torjumiseen on käyttänyt niin paljon voimiaan, ettei mikään enää pitkään aikaan ole tuntunut oikein miltään. Kysyy uskallusta katsoa itseään silmiin. Tarjota vaikeissa tunteissa itselleen lohdutusta, mihin aiemmin on saatettu vastata vihalla ja tullut hylätyksi. Halata itseään ja myöntää, että kaikissa mun soluissa tuntuu just nyt tosi vaikealta. Ja sitten vaan hengitellä. Vaikeaa – mutta mahdollista?

Eräässä jaksossa käsitellään kiintymyssuhteita hurmaavan ja lempeyttä säteilevän Elina Tanskasen kanssa.

”Olen epävarma tästä tilanteesta. Ja mua pelottaa. Mitä jos epäonnistun ja sitten mua taas hävettää? En tiedä, miten kestän enää yhtään kertaa, että muhun sattuu. Mitä jos satutan sua? Tai sinä mua? Mitä jos töissä joku haukkuu luuseriksi, kun myönnän etten jaksa selviytyä? Mitä minä sitten teen? Siksi mun on vaan pakko jatkaa taistelua. Minä vastaan maailma. On vaan niin yksinäinen olo. Miksei kukaan näe mua? Sillai oikeasti? Vaikka en uskalla sitä näyttää … Ehkä en itsekään tiedä, kuka olen?” Ensin jutella näin itselleen ja sen jälkeen avata suunsa toiselle ihmiselle. Miltä se tuntuisi?

Aikuinen tarvitsee ympärilleen toisia aikuisia. Sellaisia itselleen sopivia. Jotka katsovat silmiin, hymyilevät ja kiittävät ja jotka uskaltavat olla paikalla myös vaikeina aikoina. Sellaisia, jotka eivät heti suutu tai tuomitse. Joista kenties jonkun kanssa voisi olla niin lähellä kuin toista ihmistä voi olla ja olla tulematta satutetuksi. Luottaa ja tulla luotetuksi. Mitä se vaatii..? Voimaa ja rohkeutta? Kuinka paljon niitä vaatii jokapäiväinen elämä tuulimyllyjä vastaan taistellessa? Mitä jos taisteluista voisikin luopua ja olla ihan vaan rauhassa? Miltä se tuntuisi?

Tärkein matka on tulla toista puolitiehen vastaan. Matkalla sinne voi ottaa itseään kädestä. Ilmassa me ollaan kaikki yksin.

Ensimmäinen jakso mun ihka omaa podcastia tulee ulos ma 23.1. Suplan alkuperäissarja, ei löydy muualta!
Saa kuunnella ❤️
Liina
Author: Liina

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.