Raudanpuute voi syntyä jo lapsena

Lapsena valtavia kasvukipuja. Massiivisia nenäverenvuotoja. Univaikeuksia. Kynsien liuskoittumista ja pilkullisuutta. Huvittamattomuutta. Pitkiä tulehduksellisia infektioita.

Murrosiässä alkanutta hiusten ohenemista. Valtavia kuukautisia. Keskittymiskyvyn laskua. Ahdistusoireita. Alamäkeen lähtenyttä koulumenestystä. Valtavaa väsymystä. Tunne, että jotain kauheaa tapahtuu kehossa, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi. Itsetunto-ongelmia.

Aikuisena kummallista kolotusta. Aivosumua. Keskittymiskyvyn puutetta. Muistiongelmia. Suorituskyvyn laskua. Hengästymistä. Sydämen muljahtelua. Valtavaa väsymystä. Unihäiriöitä. Ahdistusta. Masennusoireita. Levottomia jalkoja. Kuiva iho. Runsaat kuukautiset. 4 raskautta. 2 synnytystä. Pitkiä jälkivuotoja. Vuosikausien Ibs-oireita. Lopulta kilpirauhasen vajaatoiminta.

Olemme sisareni kanssa puhuneet viime aikoina hyvin paljon matalista rautavarastoista ja niiden vaikutuksista elämään. Olemme tulleet siihen tulokseen, että olemme luultavasti kärsineet jonkin asteisesta raudanpuutteesta koko elämämme. Siis – KOKO elämämme.

Vaikea sitä on näin nelikymppisenä enää lähteä mitenkään todistamaan, että kyllä. Lapsesta asti. Muuta kuin tutkimuksia ja kirjoituksia seuraamalla ja omaan elämään vertaamalla. Eikä sillä loppupelissä ole enää väliäkään. Pääasia, että osaamme nykyään molemmat hoitaa itseämme ja seurata terveyttämme.

Itse hain vuosien ajan apua oireiluuni. Minulla hoidettiin hiivasyndroomaa, etsittiin matoja, määrättiin masennuslääkkeitä ja kohauteltiin hartioita. Kävin terapioissa ja ihmettelin kun mikään ei auttanut.

Aloin turtua ja tottua. Luottamus hoitotahoihin alkoi murentua. Pitkään mietin, että no. Tällaista tämä nyt sitten on. Loppuelämäni. Päivästä toiseen selviytymistä, uupumusaallon alla ryömimistä.

Pelastukseni on ollut terrieriluonteeni sekä kaikissa pöhköissä tilanteissa aktivoituva huumorintajuni. Se, että olen aina – kaikesta aivopöhnästä huolimatta – ollut kiinnostunut tiedosta. En ole koskaan osannut antaa periksi, jos jotain haluan. Minä olen halunnut selviytyä.

Aloin siis itse etsiä tietoa. Matka oli hidasta, koska jaksoin vain vähän kerrallaan. Aika moneen seinään tuli törmättyä. Samalla elämää tapahtui, joka sekin vaikutti sisäisiin prosesseihin. Parisuhteet, lapset, erot, opiskelut ja työt. Yritin selvitä kaikesta niin hyvin kuin tiesin että olisin halunnut, jos minulla olisi ollut voimia. Ei mikään ihme, että olin lopulta todella uupunut.

Muilta sain kuulla ylistystä reippaudestani, ulospäinsuuntautuneisuudestani, huumorintajustani, ulkonäöstäni. Vedin rooliani niin täysillä, että joskus sain kuulla olevani kova ja pelottava. Sain vastaani epäuskoisia ilmeitä, jos joskus yritin avautua uupuneisuudestani. Minähän pärjäsin loistavasti.

Terveydenhuollossa oireitani vähäteltiin, lyötiin käteen masennusdiagnoosia enkä saanut apua. En halunnut jäädä kotiin makaamaan, mikä tietysti olisi ollut vaihtoehtona. Halusin tietää, mikä minua vaivaa! Ei siinä oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää itse selvittää asioita.

Elämässäni on vuosia, joista minulla ei ole mielikuvia. Näin jälkikäteen etäisyyttä saatuani olen suorastaan tyrmistynyt. Miten ihmeessä olen selvinnyt. Samalla tunnen suurta myötätuntoa ja rakkautta itseäni kohtaan. Hyvä minä. Ihana.

Varastoraudasta eli ferritiinistä on viime vuosina alettu kirjoittaa ja puhua paljon. Luojan kiitos siitä. Jos en vuosia sitten olisi löytänyt ensimmäistä artikkeliani ferritiineistä, makaisin luultavasti jo arkun pohjalla.

Tiedän, ettei jossittelusta ole apua eikä mikään muuta mennyttä. Kyllä sitä silti pienellä haikeudella miettii, kuinka erilaista elämä olisikaan voinut olla. Jos jo nuorena olisin saanut apua. Onneksi voin nykyään hyvin, se on pääasia. Ja työssäni kykenen auttamaan eteenpäin kaikkia niitä nuoria (ja vähän vanhempiakin) naisia, joiden oireilu alkaa soittaa sisäistä hälytyskelloani. Se antaa elämälleni merkitystä.

Seuraavassa tekstissä jatketaan aiheen parissa… Nyt minun täytyy mennä nappaamaan päivittäinen rauta-annokseni.

Ihanaa päivän jatkoa ❤️