Blogi

Podcast-kuvauksissa Talvipuutarhassa

Vieläkö muistat ne ajat, kun kameraan työnnettiin filmirulla ja kuvat piti erikseen lähettää kehitettäviksi? Kuvia sai jännittää viikkotolkulla. Tulisiko niistä hyviä vai huonoja vai ihan kauheita…

Isäni piti aikoinaan valokuvauksesta. Harrastus, jonka hän on tänä päivänä harmillisesti unohtanut. Hän rakasti valokuvata kesäkukkia puutarhassa ja parhaimmillaan (vai pahimmillaan, hih) 24 kuvasta kaksi kuvaa oli ihmisistä ja loput päivänkakkaroista. Ei meitä lapsia ne kukat kiinnostaneet ja isäni sai melkoisia läksytyksiä kuvauskohteistaan.

Meidän perheen ikoninen peräkärry, joka pääsi perhealbumiin asti.

Mielestäni näytin kaikissa kuvissa aina aika kamalalle. Niissä muutamissa, mitä aina silloin tällöin filmirullasta löytyi. Etenkin teininä omia kuvia oli hirvittävää katsoa. Näin jälkeenpäin näytin mielestäni ihanalta, mutta ei sitä teiniangsteissa pystynyt uskomaan. Jotenkin ajatuksiini piirtyi vankka uskomus, etten ole yhtään valokuvauksellinen ja näytän hirveälle. Näin aikuisena on onneksi tullut eteen monia tilanteita, joissa tätä uskomusta on horjutettu.

Podcastiin liittyen olin eiliselle sopinut kuvaussessiot Talvipuutarhaan. Olen asunut Helsingissä parikymmentä vuotta, mutta en koskaan tätä ennen käynyt siellä. Se oli upea! Kuvaaja-Vilmalle oli tullut mieleen, että lokaatio olisi nappivalinta podcastiini liittyen – ja niin se olikin.

Joululoma keräsi Talvipuutarhalle ihmisiä heti sen puoliltapäivin auetessa. Tätä emme olleet tulleet ajatelleeksi. Jos nuorena tyttönä / naisena olisin joutunut vastaavaan tilanteeseen, olisin mennyt aivan puihin. Poseerata nyt kameralle ”kaikkien tuijottaessa”. Huomasin kehossani häiveen tästä vanhasta jännityksestä aloittaessamme. Annoin itselleni sisäisen pikarutistuksen ja lohdun sanan. You can do this girl!

Emme olleet ainoita kuvien ottajia. Ei sitä nykyään pidetä mitenkään ihmeellisenä noin ylipäätään, kuvaamisesta on tullut niin jokapäiväistä. Vesiputous, karppiallas, upeat kasvit ja valaistus loivat ihmeellisen tunnelman. Jälkeenpäin Vilman ottamia kuvia katsoessa ei voi kuin ihmetellä, miten niinkin pienissä tiloissa sai näin upeaa jälkeä. Ehkä minusta jotain pientä valokuvauksellisuutta löytyy – edelleen.

Kiitos Vilma ❤️

Karppiallas, jossa uiskenteli aivan valtavia järkäleitä.
Kukka, joka muistuttaa aivan lintua ja jonka nimeä en nyt muista … Eikö ole kaunis!?
Kivoja kuvia tuli ihan valtavasti. Miten niistä ikinä saan valittua vain muutaman käyttöön…
Minä ja Vilma ❤️
Liina
Author: Liina

2 kommenttia

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.