
Lapuan lakeuksilla, osa 2
Olen usein miettinyt, miltä tuntuisi istua hevosen selässä. Teininä harrastin heppoja ja ratsastusta, mutta sen jälkeen en ratsailla ole ollut. En aikuisena ole hevosten kanssa ollut tekemisissä oikeastaan ollenkaan. Kirsillä oli Islanninhevosia ja sunnuntaina hän lupasi viedä meidät maastoon. Näytti siltä, että haaveistani tulisi totta.
Sunnuntai-aamu oli aurinkoinen. Aamupalan jälkeen Kirsi haki hevoset tarhasta. Pakko myöntää, että ajatus selkään nousemisesta kutitteli hieman vatsanpohjassa. Kirsi käytti hevosilla lännensatuloita ja ratsastus tapahtui ilman kuolaimia. Päässäni vilisi ajatuksia lännen elokuvista, missä cowboyt nelistivät villinä pitkin preeriaa lasso ilmassa pyörien. Tänään totisesti tulisi haaveista totta.
Jokainen kunnon cowboy on takuulla lähtenyt liikkeelle siitä, miten hevonen saadaan kävellessä kunnioittamaan edellä kävelevää ihmistä. Ilman väkivaltaa tai riuhtomista. Jokainen kunnon cowboy on opetellut antamaan hevoselle jalkamerkkejä ja miten ohjataan ilman kuolaimia. Miten käännytään oikealle ja miten vasemmalle ja mitä tehdä, kun hevonen työntää päänsä turpeeseen eikä haluaisi liikkua eteenpäin ollenkaan. I was living the dream.









Viikonloppu meni tosi nopeasti. Bussissa Alexin kanssa mietittiin, miten iloisia me ollaan kaikesta kokemastamme. On vaikea selittää, miten kaikki asiat ovat vain tuntuneet loksahtelevan paikoilleen sen jälkeen kun aloitin Palasjalkavuoteni kanssa touhuamisen. Sitä on vaikea itsekään täysin ymmärtää. Mutta tällä hetkellä tunne on voimakas ja eteenpäin vievä. Tämän kaiken takia olen kerännyt oppirahojani monen monta vuotta. Ollakseni juuri tässä tänään, näiden ihmisten ja kokemusten äärellä. Ja tästä matka jatkuu edelleen, uusien oppien äärelle. Nainen minussa oli jälkeen hitusen lähempänä itseään.


