Käsi ja rakkaus

Kesä mennä humpsahti, miltei huomaamatta, ja silti täydempänä kuin pitkään aikaan. Siihen mahtui kaikenlaista, ennen kaikkea rakkautta. Sitä on riittänyt ja sitä en lakkaa hämmästelemästä.

Kaaduin alkukesästä pyörällä. Minä. Kuvittele. Minä joka olen siinä aika taitava. Taisi rakkaus sekoittaa päätä siinä hetkessä. Sydän-emojit silmissä.

Minun rakkauteni oli mukana onnettomuudessa. Törmäsimme pyörillä toisiimme. Siinä rytäkässä häneltä irtosi isovarpaan kynsi oikein herkullisena. Varvas oli kipeä, varmasti alkuun kipeämpi kuin minun katkennut käteni. Jos sinulta on joskus irronnut kynsi, ehkä muistat, miten hirveältä se tuntuu. Kaikki ne hermopäätteet aukirevittynä. Sitä veren määrää. Sitä oli joka paikassa, vielä seuraavanakin päivänä.

Minun rakkauteni on hyvä kriisitilanteissa. Muistan, miten kaaduttuamme hän piteli verta suihkuavaa varvastaan, saneli ensiapuohjeita meitä auttamaan pysähtyneelle ja komenteli minua. Minua, joka olin saman tien hyppäämässä takaisin pyöräni selkään ja lähdössä katkenneen käteni kanssa viilettämään kohti Kalevankatua. Olihan minulla tulossa asiakas vastaanotolle. Rakkauteni ei ollut asiasta samaa mieltä. Hän ajatteli, että mukulakivikadut pyöräillen toinen käsi katkenneena ei olisi toimivin ratkaisu. Niin sitä sitten päädyttiin päivystykseen kipsattavaksi.

Minulla ei koskaan ole ollut mikään kohta kehossa katkipoikki niin, että sitä olisi pitänyt kipsata. Siinä sitten yhtäkkiä olin. Vasen käsi olkavartta myöten kipsattuna. Kylläpä oli kummallista.

Kipsi lyötiin käteen illalla ja seuraavana aamuna olin taas töissä. Yrittäjällä ei ole varaa sairastua. Kipsiä peittävä liimaharso oli kirkkaan punainen. En koskaan aikuisena ole halunnut olla mitään muuta kuin näkyvä. Värit ovat ihania. Muistan, miten köpöttelin helteisellä kadulla särkevä käsi kipsissä hioten ja mietin, että saakeli. Onpa hienoa elää läpi tällainenkin kokemus. Onpa jännittävää tämä elämä.

Toisiimme nojaten selvisimme rakkauteni kanssa ensimmäisistä hetkistä. Hän hoivasi minua. Hän on sellainen. Ihana. Punaisena kirkuvat verivanat jäljessään hän laittoi minulle ruokaa ja käänsi hiuksiani nutturalle, piti kainalossa ja kuskasi lääkäriin.

Koko kesän olin koneenkäyttökiellossa. Eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Writers block iski päälle ja keskityin vain hengittelemään. Mihin kaikkeen yksikätisyys vaikuttaakaan.

Mutta nyt I am back. Toivon niin. On ollut välillä vähän synkkääkin. Toipuminen ei ole mennyt ihan hyvällä tavalla ja tällä viikolla hain kyynärpäähän kortisonia. Pidä peukkuja, että sillä selvitään. Muuten on edessä leikkaus vielä ennen joulua.

Mutta mieti. Kyllä on jännittävää tämä elämä. Mihin kaikkialle se meitä viekään.