Gurumatti ja Active muscle release

Kävin ystäväni Janikan luona energiahoidossa aikaisemmin syksyllä. Tuli puhetta lonkastani ja kivuista sen ympärillä. Paljasjalkakenkiin siirryttyäni kaikenlaiset vaivat olivat alkaneet lisääntyä ja kävely oli välillä kauhean kivuliasta. Paljasjalkakengistäni en kuitenkaan ollut valmis luopumaan, joten parempia ratkaisuita oli löydyttävä.

Janika mainitsi keskustelun lomassa tuttavansa Matin. Matin luona kävivät kaikki vaikeista fyysisistä kivuista kärsivät, joita kukaan muu ei osannut hoitaa, mummoista huippu-urheilijoihin. Lupasin tutustua Matin palveluihin ja aloinkin heti seurata häntä instassa. Kotiin päästyäni olin kuitenkin unohtanut koko jutun. Sitten kilahti puhelin ja siellä viesti Janikalta: ”Puhuin susta Matille ja Matti pyysi antamaan sulle hänen numeronsa. Soita sille!”

Tässä kohtaa iski paniikki. Minulla on muutama huono kokemus miespuolisten kuntoutusalan ”ammattilaisten” kanssa ja tämä on saanut minut vähän jopa pelkäämään vieraiden miesten vastaanotolle menemistä. Kerran minua käsiteltiin niin kovakouraisesti, että se tuntui lähes pahoinpitelyltä osteopaatin menettäessä hermonsa siihen, ettei saanut minua ”korjattua”. Toisella kerralla koin tulevani fysioterapeutin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Kerran eräs ”osaaja” nauroi käsittelyn aiheuttamalle kivulle tavalla, minkä koin ilkkumiseksi ja suorastaan pilkaksi samalla, kun hän jatkoi käsittelyään. Nämä ovat jättäneet jäljet, joiden takia olen nykyään aika varovainen.

Ei siis ihme, että nieleskelin sohvalla puhelin käsissäni ja kylmä hiki niskassa. Sitten päätin, että ainakin voin soittaa ja kysellä. Eihän minun olisi pakko Matin luokse mennä. Valitsin numeron ja annoin puhelimen hälyttää – ei vastausta. Huokaisin helpotuksesta. Huh, No niin, tämä oli varmaan nyt tässä. Viisitoista minuuttia myöhemmin puhelin soi. Matti soitti minulle takaisin. Tuijotin puhelinta lamaantuneena ja pää löi tyhjää. Mitä hittoa tekisin…

”Matti täällä moi!” Puhelu alkoi. Me juteltiin Matin kanssa puhelimessa varmaan 45 minuuttia. Matin tavasta työskennellä ja millaisia vaivoja hän oli ihmisillä hoitanut. Puhelun lopuksi lupasin miettiä ja että palaisin asiaan. En edelleenkään ollut vakuuttunut.

Meni pari päivää. Sitten laitoin Matille pitkän viestin, jossa kyselin hänen tavastaan lähestyä ihmisen kipua ja muutamia muita asioita. Hän vastasi tosi kivasti ja huomasin, että vastarintani alkoi rakoilla. Matti sanoi, että voisin myöhemmin aamupäivällä soittaa hänelle, jos halusin vielä jutella. Minä soitin. Taas me juteltiin 45 minuuttia. Sanoin, että minua vähän pelotti ja Matti otti sen tosi kivasti. Sinä päivänä varasin hänelle ensimmäisen ajan.

Mitä lähemmäs hoitoaika lähestyi, sitä enemmän minua jännitti. Kävin Matin instasta katsomassa videoita tuskissaan huutavista nuorista urheilijamiehistä ja vapisin. Voiluojavoiluoja. Selviäisinkö hengissä… Paria päivää ennen hoitoaikaa minuun iski flunssa. Jouduin perumaan tapaamisen. Nolotti. Mietin, että Matti varmaan ajatteli minun jänistäneen. Olen varma, että sairastuin koska jännitin niin kauheasti. Lupasin varata uuden ajan kunhan tervehtyisin.

Meni muutama viikko. Oli kiirettä podcastin kanssa ja huomasin lykkääväni ajan varaamista. Aina välillä asia tuli mieleen, mutta siirsin päätöstä toimia eteenpäin. Luulin aiemmin olevani valmis, mutta en sitten ollutkaan. Tunteet vaativat edelleen työstämistä.

Sitten eräänä aamuna tuli vihdoin tunne, että nyt oli aika. Sain Matilta ajan ja tuulettelin itsekseni. Jihuu! Hyvä minä! Tämän kunniaksi lähdin salille tekemään jalkatreenin. Tein mielestäni ihan kevyen treenin (koska liikeradat, koska kipu – siihen oli syynsä, miksi minun piti Matin hoitoon mennä). Sain jalat niin kipeäksi, että se oli jotain aivan järjetöntä. Kirjaimellisesti tuntui kuin molemmat pakarat repeäisivät irti pienestäkin kyykkyyn menosta vielä viikko treenin jälkeen. Käveleminen oli yhtä tuskaa.

Aikaistin hoitoaikaa. Mikään ei paranna ihmisen motivaatiota tehokkaammin kuin toimintakyvyn menettäminen.

Tänään ajelin Espooseen. Matti avasi oven, katsoi minuun ja kysyi, miten näytin niin tutulta. Että jossain me oltiin tavattu aiemmin. Sanoin, että minä olin silloin ollut varmaan niin humalassa, etten muista (siis WTF 😂😂). Matti keitti teetä ja juteltiin hetki ennen hoidon aloittamista. Halusin soittaa joululauluja ja Matti haki kiltisti kaiuttimensa.

Siinä me sitten kuunneltiin joululauluja Matin kyynärpää mun pakarassa. Välillä juttelin puhelimessa mun lapselle ja loin hänelle uusia Netflix-tunnuksia. Välillä sattui ihan kauheasti. Matti sanoi, että oli hellempi kuin yleensä, koska oli itsekin ihan paniikissa miten uskaltaa kehoani käsitellä. Olin tainnut pelotella häntä aika tehokkaasti … Ei kovin hellältä tuntunut. Mutta kipu oli sellaista kumman tyydyttävää.

Lähtiessäni Matti auttoi takin ylleni ja sanoi, että ei ripsaritkaan olleet ihan kauheesti levinneet. Kysyi, tuunko parin viikon päästä uudelleen, että saadaan yläkroppakin auki.

Niin minä sitten olen menossa. Parin viikon päästä uudelleen. Täytyy laatia uusi soittolista, ehkä Ed Sheerania. Minulla on aina ollut tapana laulaa, kun pelottaa. Vaikka ei minua kyllä pelota. Enää.